Onko agility urheilua?

Agilitykansaa on puhututtanut ja puhututtaa KHO:n ja verottajan päätös siitä, ettei agilityä lasketa urheilulajiksi vaan koirankoulutukseksi. Myöskin valtion liikuntaneuvoston päätöksen mukaan agility ei ole urheilulaji, joka olisi oikeutettu valtionapuun. Päätöksissä esiintyneet perustelut kertovat, että asiaa on valitettavasti katsottu hyvinkin väärästä näkökulmasta. Koska keskustelen aiheesta useasti, päätin nyt avata omaa näkemystäni asiasta näin fysioterapeuttisin lasein katsottuna.

Valitettavan moni liikuntaharrastus on mennyt siihen pisteeseen, että laji täytyy aloittaa hyvinkin nuorena, jotta on mahdollista harrastaa ja pysyä lajissa mukana. Harvoihin lajeihin pääsee mukaan enää keski-ikäisenä (tai sen ylittäneenä), puhumattakaan että olisi mahdollisuutta päästä kilpailutasolle tai edes treenaamaan muuta kuin ylijäämäaikoina. Agility on äärimmäisen hieno laji juurikin sen vuoksi, että sen voi aloittaa koska vain. Omasta kiinnostuksesta ja harrastamisen intensiteetistä riippuen lajissa on mahdollista kehittyä kilpailutasolle ja jopa arvokilpailutasolle muutamassa vuodessa. Saa harrastaa kevyesti tai täysillä ja kuulua silti joukkoon. Toinen äärimmäisen hieno asia on, että agilityä voi harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ikärajaa ei harrastamiselle tai kilpailemiselle ole, eikä myöskään menestymiselle. Agilitystä puhutaan urheiluna usein korostaen sen huippu-urheiluun liittyviä puolia. Sekin on hyvä, mutta mielestäni huomattavasti enemmän pitäisi puhua niistä hyödyistä, joita laji tuo liikunnallisessa mielessä tavalliselle harrastajille.

Olen viihtynyt lajin parissa jo reilun kymmenen vuoden ajan. Ammatillisesta näkökulmasta katsottuna huomaan usein tulevani hyvin iloiseksi siitä, miten agility liikuttaa ihmisiä. Lajin parista löytyy paljon harrastajia, joilla olisi ammatillisen arvioni mukaan ilman agilityharrastusta kohonnut riski olla hyvinkin inaktiivisia. Kaikkien ei tarvitse nauttia kuntosaliharjoittelusta tai keskuksien ryhmäliikuntatunneista. Kaikki eivät myöskään saa hyvää oloa pelkästään liikunnan riemusta liikkumalla yksin. Mutta kaikki liikkuu mielellään. Koiran kanssa. Paljon. Niin että tulee hiki. Ja hyvä mieli.
Olen onnekkaassa asemassa ja saan valmentaa agilityohjaajia liikkumaan paremmin ilman koiria tehvävissä fysiikkatreeneissä. Treeneissä treenataan kunnolla. Tänään viimeksi tehtiin HIIT-treeniä ja kaikki vetivät täysillä. Kaikilla on yhteinen motiivi treeneissä käymiselle. Halutaan olla parempia agilityohjaajia, ketterämpiä, nopeampia, taitavempia liikkumaan. Agilityharrastuksen kautta innostutaan harrastamaan hyvinkin rasittavaa liikuntaa, juoksemaan intervalleja, pitämään omasta fyysisestä kunnosta huolta, siinä missä koirankin kunnosta. Tänään viimeksi sain halauksen kera kuulla mieltäni aivan erityisesti lämmittävät sanat: "Olet saanut minut taas nauttimaan liikkumisesta." Tätäkään ihmistä en olisi tavannut, jos hän ei harrastaisi agilityä.

Agilitysuoritus on motorisesti hyvin vaativa suoritus, jossa tarvitaan nopeutta, koordinaatiokykyä, voimaa ja tasapainoa. Useat ohjauskuviot kovasta vauhdista ovat todella vaativia. Koiran rinnalla ei siis vain voi juosta eteenpäin, vaan on pystyttävä muuhunkin. Ja koska näin on, vaatii lajissa kehittyminen paljon harjoittelua. Kilpailusuoritus kestää 30 sekunnista minuuttiin. Tuon ajan ohjaaja juoksee ja ohjaa koiraansa erilaisin ohjauskuvioin 100-200 metrin radan. Kuten hyvin monissa muissakin lajeissa, todellinen työ tehdään harjoituksissa. Agilityharjoitukset esteillä kestävät yleensä n. 10-15minuuttia. Treenien jälkeen ohjaaja lähes aina on hyvinkin hengästynyt ja hikinen. Harjoittelua edeltää 20-30min tehokas lämmittely yhdessä koiran kanssa ja yhtä pitkä jäähdyttely. Yksi agilityharjoitus sisältää siis vähintään tunnin aktiivista liikkumista. Koska koiran fyysisestä kunnosta on huolehdittava, sisältää agilityohjaajan viikko paljon lenkkeilyä, kävely-, juoksu-, ja intervalliharjoittelua koiran kanssa.

Kyllä, hengästytti!

Tämä ihmisryhmä, joka saattaisi ilman agilityharrastusta olla hyvinkin inaktiivinen, liikkuu siis moninkertaisesti liikuntasuositusten yli harrastuksensa vuoksi. Ja toteuttaa vielä rasittavaksi luokiteltua aerobista harjoittelua useaan kertaan viikossa. Liikunnan positiiviset ja ennaltaehkäisevät vaikutukset moniin kansantauteihimme on todistettu monesti, enkä niitä tässä lähde enää sen koommin avaamaan. Totean vain, että se että liikunnasta muutoin nauttimaton ihminen lähtee joulukuisessa pimeydessä vesisateeseen juoksemaan, on suoranainen ihme. Agilityurheilu on kansanterveydellisestä näkökulmasta todellinen kultakaivos, johon todella kannattaa sijoittaa, sillä se aivan varmasti maksaa itsensä yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Oman arvonsa ansaitsee myös lajin (liikunnan, urheilun) tuoma psyykkinen hyvinvointi ja sen massiiviset vaikutukset ihmisen elämään.

On hienoa saada olla mukana ja vaikuttaa näin hienon urheilulajin parissa!

Tavoitteena Hyvinvoiva Helinä - Taikamaton kyydissä!

Helinän kanssa yksi eniten hyödyntämäni harjoite on ollut mattoharjoitus. Harjoite löytyy Leslie McDevittin Control Unleashd -kirjasta "Go to mat" -nimellä. Jaimen rauhoittumisharjoituksissa olen jo muutama vuosi sitten hyödyntänyt mattoa, mutta Helinän myötä olen havahtunut sen hurjan moneen soveltamismahdollisuuteen ja niin siitä onkin tullut varsinainen Taikamatto :)

Jotta matosta saisi koiralle toimivan kohteen, on ensisijaisen tärkeää tehdä kohteesta koiralle mukava ja saada koira haluamaan kohteelle. Siksi toiminnan aikaansaamisen keinona kannattaa käyttää sheippaamista, jossa vaihe vaiheelta positiivisen vahvistamisen kautta rakennetaan toivottua käyttäytymistä. Esim. 1. Koira astuu matolle yhdellä jalalla. 2. Koira seisoo matolla 3. Koira istuu matolla 4. Koira makaa matolla jne. Nameilla houkuttelua en käytä, sillä haluan, että koira aina oma-aloitteisesti hakeutuu matolle nähdessään sen. Koiralle tulee opettaa default-asento eli oletuskäytös matolle. Helinän tapauksessa asento on maassa, pää maassa.

Kylässä harjoittelemassa mattoa.

Taukokäyttäytyminen/Rauhoittuminen
Useimmiten mattoharjoitteiseen törmää taukokäyttäytymisen yhteydessä. Se onkin koulutushetkiin oivallinen väline kertomaan koiralle, että nyt saa luvan hengähtää. Tauot ovat koulutuksessa hyvin olennaisia ja kun koira osaa rentoutua tauolla, sen oppiminen on tehokkaampaa. Mattoharjoitteiseen voi yhdistää esimerkiksi Off Switch -harjoitteen, jossa rauhallisesta käyttäytymisestä saa kiihdyttävän vahvisteen.
Myös pidempikestoista rauhoittumista voi opettaa maton kautta. Alkuopetus kannattaa tehdä kotona, rauhallisessa ympäristössä, jossa koiran on helppo rentoutua. Mielentilaa voi harjoittaa, kun pentu on väsynyt. Pennun voi ottaa vaikka lattialle vierelleen maton päälle ja silitellä sen rauhalliseksi, mikäli pentu pitää silittelystä.

Jahtaamiskäyttäytymisen katkaiseminen
Helinän tullessa minulle reilu puoli vuotta sitten, se vain ramppasi sisällä edestakaisin jahdaten varjoja ja valoja.  Jahdatessaan ei ollut kiinostunut muista ihmisistä, eikä koirista. Se käyttäytyi maanisesti, eikä sitä ollut mahdollista houkutella nameilla/leluilla pois tilastaan. Aiempi kirjoitus Helinästä.

Ensimmäisenä targettina koulutin Helinälle maton puhtaasti sheippaamalla. Helinä oli jo edellisessä kodissaan oppinut leuka maassa maahanmenon ja nopeasti se alkoikin tarjota sitä. Matosta tuli Helinälle hyvin mukava kohde. Kun Helinä osasi kohteen, asettelin kolme mattoa sen ramppaamisväylille sisälle. Kolmantena päivänä se tarjosi maahanmenoa matolle kesken jahtaamisen! Ja tällöin sen pystyi palkkaamaan, vaikka siis juuri aiemmin kesken jahtaamisen, se ei ollut nameista/leluista kiinnostunut. Mattojen kautta aloin saada kontaktia Helinään ja mikä tärkeintä, se oma-aloitteisesti katkaisi jahtaamiskäyttäytymistään.

Kuva Helinän ensimmäiseltä viikolta. Eläinlääkärissäkin matto toimi,
vaikka maha oli pienellä kovin kipeä suolistotulehduksen vuoksi.

Vastaehdollistaminen
Kun koira on oppinut rennon mielentilan mattoon, voi mattoa alkaa hyödyntämään tilanteissa, jotka ovat jännittäviä koiralle. Helinälle hyvin monet ympäristön ärsykkeet ovat olleet haasteellisia ja olemme harjoitelleet maton lisäksi paljon LAT:iä, Off Switchiä ja luopumista. Mitä enemmän toimivia työkaluja on käytössä, sitä paremman lopputuloksen saa :) Mattoharjoitusta siirsin pikkuhiljaa vaikeimpiin ympäristöihin, ensin kotipihan ympäristöön ja siitä aina asteittain vaikeimpiin paikkoihin. Helinän tapauksessa olen käyttänyt mattoharjoitusta siedättämään mm. valojen päälle/pois kytkemistä ja puhelimen kimeää pirinää, jotka ovat olleet voimakkaita laukaisijoita jahtaamiskäyttäytymiselle.

Erilaisiin ympäristöihin siedättämiseen olin tehnyt treenisuunnitelman, jossa kahdessa viikossa kävimme 9 erilaista paikkaa läpi (leikkipuisto, jalkapallokenttä, ostoskeskuksen ulko-oven läheisyys, koirahalli, koulunpiha, hevosmaneesin edessä jne..). Kun olimme käyneet paikat maton kanssa läpi, seuraavan kahden viikon aikana kävimme samat paikat ilman mattoa. Vaikeimpiin ympäristöihin otin maton apuvälineeksi myös toisella kerralla onnistumisen maksimoinnin toiveessa. Treenit kestivät muutaman minuutin. Kun koira rentoutuu ympäristössä, harjoite loppuu. Liian pitkät altistukset provosoivat koiraa reagoimaan sen väsytessä, joten on tärkeää pitää treenit lyhytkestoisina.

Vanhassa asuinympäristössämme, meidän tuli kävellä n. 150m ennen kuin pääsimme metsään. Aamuisin tämä pätkä oli täynnä ärsykkeitä ja Helinän oli hyvin vaikeaa kulkea matka reagoimatta. Käytin mattoharjoitusta myös mielentilan muokkaamiseen, eli kävin yömyöhällä tekemässä mattoharjoitusta tienpätkällä, kun ympäristö oli ärsyykkeetön ja sillä loin Helinällä turvallisempaa oloa. Tämä toimi oivasti ja Helinä oli huomattavasti rennompi aamuisin, jolloin ärsykkeiden sujuva ohittaminen mm. LAT-harjoitetta hyödyntäen oli mahdollista.

Erittäin toimivaksi harjoitteeksi olen kokenut uusien ympäristöjen kohtaamis-harjoitteen maton avulla. Usein autosta ulos tullessaan koirat ovat jännittyneessä/kiihtyneessä mielentilassa ja niihin saattaa olla vaikeaa saada kontaktia. Helinän tapauksessa sitä jännitti/pelotti uudet ympäristöt ja mielentilaa autosta poistumiseen tuli muuttaa. Asetin maton n. 5 metrin säteelle autosta ennen kuin päästin koiran ulos. Kun koira pääsi autosta ulos, se ehti katsoa ympäristön ja nopeasti bongata sieltä maton ja tarjota maahanmenoa matolle. Kun Helinä oli hetken tehnyt mattoharjoitetta ja olin päässyt paljon palkkailemaan sitä, pystyi se lähtemään paljon rennommin matolta liikeelle. Tämän harjoitteen tavoitteena on viedä uuteen ympäristöön jotain tuttua ja turvallista, joka keskeyttää koiran jännittyneen olotilan ja antaa sille vaihtoehtoisen tavan toimia. Tätä käytän melko paljon edelleen.

Ystävykset nukahtaneet matolle.

Rentouttavia mattotreenejä!

Hyvinvoiva koira - Tärkeintä on fiilis!

Olen lukenut hurjan monta mielenkiintoista vastinetta Hyvinvoiva koira -haasteelle! Iso kiitos niistä :) Ihanaa, että aihe on herättänyt ajattelemaan!

Tällä kertaa pohdituttaa harrastajien asenne :) Positiivisuus aiheena on ollut viime aikoina tapetilla. Osalla niin, että on/haluaa olla aidosti positiviinen, osalla sitten taas sarkastisen vivahteen kautta. Ihmisen asenne ja tapa ajatella ylipäätään elämästä, vaikuttaa tottakai myös koiraan ja harrastamiseen. Mutta voiko kilpailla tavoitteellisesti treenaamalla vain hyvällä asenteella? Ja mikä on "hyvä asenne"? Onko tavoitteellisen tosiharrastajan ilme totinen ja "matkasta nauttiminen" vain kukkahattujen ja epäonnistujien klisee?

Yhteiskuntamme tapa ajatella ruokkii virhekeskeisyyttä ja virheisiin tarttumista. Ei voi kehittyä, jos ei tartu virheisiin, eikä mihinkään saa olla tyytyväinen. Aina on parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voisiko virheitä työstää olematta stressaantunut tai kireä/vihainen? Suomen olympiajoukkueen valmentaja (yleisurheilun puolelta) luennollaan kertoi, kuinka suomalainen valmentaja suorituksen jälkeen kertoo 10 huonosti mennyttä asiaa, joista yhteen osaa kertoa parannusehdotuksen, siinä missä jenkkivalmentaja pulputtaa 10 mahtavasti mennyttä asiaa (huonostakin suorituksesta) ja mainitsee loppuun yhden kehitettävän asian, johon hänellä on jo resepti. Urheilijoiden kisojen jälkeisistä lausunnoista peilautuu aika hyvin tämä tapa valmentaa ja ylipäätään ajatella. Tuloslistastakin voimme päätellä jotain tapojen tehokkuudesta? Me olemme koiriemme valmentajia. Millaisia valmentajia haluamme koirillemme olla?

Agilitypuolella on aloitettu käyttämään "valmentaja" -termiä, jonka kautta mielestäni vastuu harrastajasta kasvaa. Valmentajan tulisi hallita kokonaisuus kilpailuvuoden jaksoittamisesta aina koiran oikeanlaiseen ruokavalioon asti ja auttaa myös psyykkisen puolen haasteissa. Millaisen valmentajan sitten miellämme hyväksi? Sellainen, joka kiinnittää huomiota kantapään ja pikkurillin asentoihin, kuulostaa pätevältä ja asiansa osaavalta. Ja niin varmasti onkin. Joku toinen taas saattaa huomata samat kantapään asennot, mutta tekee tietoisen valinnan ja jättää niistä sanomatta, jottei ihmisen suorittaminen menisi liian tekniseksi fiiliksen kustannuksella, mikäli kantapään asennolla ei ole vaikutusta ohjauskuvion onnistumiseen ja ihmisen liikkuminen näyttää helpolta. Kumpi sitten on todellisuudessa tehokkaampi tapa? Valmentajat/kouluttajat ja treenikaverit opettavat meille huomaamattaan myös ajattelutapaa. Jos suoritus aina treeneissä keskeytetään virheeseen (vaikka pitkään kaarrokseen, tai yhteen kontaktin putoamiseen seuruussa), tottakai ihminen lopettaa yrittämisen myös kisaradalla, kun yksi kaarros falskaa. Usein puhutaankin siitä, kuinka menestyminen on ohjaajan päästä kiinni. Ja niinhän se onkin. Mm. Frickistä on kuulunut väitteitä, ettei hän oikeasti osaa agilityä, eikä ole teknisesti yhtä taitava kuin moni muu. Aika hurjaa voittaa maailmanmestaruus monta kertaa olematta taitava! Tuntuu kummalliselta, että tarvitsee edes ihmetellä, miksi meillä on paljon teknisesti hurjan taitavia harrastajia, joiden osaaminen ei kisoissa tule esille. Virhekeskeisyys tappaa fiiliksen. Ja fiiliksen puuttuminen tappaa onnistumisen mahdollisuuden.

Jotta voisi menestyä, on tiedettävä mitä tietä pitkin kulkee. Jatkuvasti eri kouluttajilla ravaaminen ei takaa menestymistä. Jotta voisi menestyä, on itse ymmärrettävä mitä tekee ja miksi ja pysyttävä siinä linjassa. Pysäytetään treeni sitten missä kohtaa tahansa, kysymyksellä "mitä teet ja miksi?", pitäisi ohjaajalla olla välitön vastaus valmiina. Vain ymmärtämisen kautta voi tulla paremmaksi. Ja kun ymmärtää mitä tekee, on myös helpompi treenata hyvällä asenteella. Jatkuva metodin vaihtaminen stressaa ja aiheuttaa informaatiotulvan, joka ei anna aikaa ajattelulle ja ymmärtämiselle.
Koiran ymmärtäminen on myös äärimmäisen tärkeää. Pitäisi pystyä olemaan avoin koiralle ja sen tunnetiloille ihan joka treeneissä. Samaan muottiin laittaminen on todellista ajanhaaskausta. Olemme ihmisinä erilaisia ja niin ovat koirammekin. Ja hyvä niin.

Se, miten käyttäydymme ja millä asenteella treenaamme, kumpuaa varmasti hyvin pitkälti siitä MIKSI harrastamme viikosta ja vuodesta toiseen? Haluammeko menestyä jossain tietyssä lajissa? Saavuttaa koiralle titteleitä? Vai haluammeko oppia paremmiksi koirankouluttajiksi? Aktivoida koiraa? Mistä saamme motivaatiomme?
Etenkin agilitykisoissa on ollut puhetta vallitsevasta ilmapiiristä, joka on lipsahanut turhan vakavan puolelle, ainakin osittain. Onneksi näin ei jokapuolella ole, mutta yksikin on liikaa. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät järkyttävästi. Paha olo tarttuu, eikä sen vallitessa uskalla hihkua omista onnistumisistaan. Kun kisaaminen vielä on mahdollista joka viikonloppu, tarttuu negatiivisuus pikkuhiljaa, jos ei sen torjumiseen keskity. Kisoissa muilta saadut negatiiviset/arvostelevat kommentit ovat täysin tarpeettomia. Joskus jaksoin jäädä miettimään niitä, enää en. Lähinnä minua säälittää, sillä ihminen, joka kokee tarvetta arvostella negatiivisesti muita, todennäköisesti voi huonosti ja puhuu myös itselleen hyvin rumasti. Olen poistanut mahdollisuuden näiden kommenttien kuulemiselta, juoksemalla hallista ulos palkkaamaan koiraa. Palkkauksen ja jäähdyttelyn jälkeen kentän laidalle palatessani, pahanilmanlinnut ovat jo liian kiireisiä arvostelemaan muita, muistaakseen suoritukseni. Tehokasta, suosittelen :)

Jossain koulutuksessa neuvottiin treenaamaan tokoa vakava ilme naamalla, sillä kisoissakin tekee niin. Ostin ajatuksen kisojen ja treenien samanlaisuudesta, mutta sen sijaan, että harjoittelee jäykkänä olemista, voisiko tavoitteena ollakin rento ilme kisoissa? Edellisviikonlopun tokon karsintakokeessa Mujunen avauksessaan toivoi iloisia ilmeitä vakavien sijaan ja lupasi heti tulevan enemmän pisteitä, mikäli astuu hyväntuulisena kehään. Koiran on huomattavasti helpompi olla rento ja iloinen, kun ohjaaja viestii hyväntuulisuutta. Hieno kokeen avaus. Kisailmeellä on mahdollisuus vaikuttaa koko kisatunnelmaan. Siis hymyillään!

Olen aikoinani lähtenyt mukaan negatiivisuuden kierteeseen. Jaimen kanssa agility oli todella haasteellista ja sisäiset ja ulkoiset odotukset ja tulostavoitteet olivat täysin epärealistisia koiran ominaisuuksiin nähden. Se aiheutti kireän fiiliksen, josta oli hauskuus kaukana. Jo edellisenä iltana ahdisti lähteä kisoihin ja arvata saattaa ettei sillä asenteella nollia tullut. Onneksi havahduin siihen, että se ei ole sellainen tapa, jolla haluan harrastaa. Kireys ja itkeminen eivät ole minua, eikä etenkään koiriani varten. Monen muutoksen kautta alkoi asennetyö takaisin siihen puhtaasti positiiviseen ajattelumaailmaan ja tapaan treenata. Tällä hetkellä olen tyytyväinen sekä omaani, että koirieni asenteeseen tehdä :) Olen äärimmäisen tarkka asenteestani agilityssä (muissa lajeissa haasteita ei koskaan ole ollutkaan). Päätin asennemuutoksen tehtyäni 2,5v sitten, että jos kisaan yhdenkin startin huonolla asenteella, se on välittömästi 3kk:n kisatauko, piste. Yhtään jäähyä ei ole tarvittu, eikä pitäisikään olla. Eikä ole sattumaa, että asennemuutoksen aloituksen jälkeen olemme myös saavuttaneet tuloksia. Mutta se on sivuseikka.

Elämän monella muulla osa-alueella "hyvällä fiiliksellä" toimiminen ei välttämättä ole mahdollista. Mielestäni koiraharrastus on laji, jossa on täysin mahdollista päästä huipulle asti, treenaamalla hyvällä fiiliksellä. Asennemuutos on pitkä tie, mutta se todella kannattaa. Yltiöpositiivinen ei tarvitse olla. Sekin on kuormittavaa, jos se ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Hyvän mielen ja fiiliksen kuitenkin omistaa jokainen? Uskalla kyseenalaistaa asenteesi! Jos se kaipaa muutosta, ryhdy toimeen. Mieti mikä aiheuttaa sinussa huonoa fiilistä? On tärkeää, että uskoo omaan tapaansa toimia ja treenaa sellaisessa ympäristössä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat omaa ajatusmaailmaa.

Koiraharrastus on voimaannuttavaa, niitä ihania arjen hetkiä, kun saa jättää muut murheet hyllylle ja elää ja olla hetkessä!

Hyvinvoiva koira - Astetta syvemmälle

Huh, sosiaalisen median voimaa :) Edelliselle kirjoitukselle on jo liki 4000 lukukertaa, hurjaa!

Kiitos kaikille lukeneille, ajatelleille, kommentoineille ja jakaneille! :)

Nyt kun aihe on esillä, rohkenen avata sitä vielä hieman syvemmin :) Käsittelen tässä tekstissä tarkemmin koiran treenaamista. Suurimmassa osassa kommentointeja on tartuttu fyysiseen puoleen ja harrastusten fyysiseen rasittavuuteen, joten aloitetaan siitä. Pointti kirjoituksessani oli, että mietittäisiin, mikä todella on järkevää treenaamista ja mikä ylikuormittavaa. Harrastaminen itsessään ei ole huonosta, harrastaminen koiraa ylikuormittavasti sen sijaan on. Harrastavan koiran elämä voi olla yhtä laadukasta, tai jopa parempaa, kuin ei-harrastavan koiran elämä, lopputulos on ohjaajasta/omistajasta kiinni.

Huippu-urheilijoiden vuosi jakaantuu peruskuntokauteen, kilpailuihin valmistavaan kauteen, kilpailukauteen ja lepokauteen. Kuinka monen tavoitteellisesti kilpailevan koiran vuosi jakaantuu näin? Onko koirasi vuosi 2015 suunniteltu tältä pohjalta? Nykyiset kilpailuolosuhteet mahdollistavat ympäri vuoden kilpailemisen. Jos starttimäärät huitelevat 50 startissa/vuosi, peruskuntokautta ja lepokautta siihen tuskin mahtuu. Arvokilpailut sijoittuvat useimmiten kesän alkuun, eikä sinne voi mennä kylmiltään, joten kilpailukausi aloitetaan jo varhain keväällä. EO-pisteitä taas metsästetään ympäri vuoden ja kilpailu on usein kovinta vuoden lopussa. Ja tokihan ne karsintatuloksetkin on kerättävä. Keväästä vuoden loppuun tulee äkkiä 9 kuukauden aktiivinen kilpailujakso. Siitä jää 3 kuukautta levolle, peruskuntokaudelle ja kilpailuun valmistavalle kaudelle. Riittääkö se? En usko, että riittää. Missään ihmispuolen huippu-urheilulajissa ei ole ympäri vuoden mittaista jatkuvaa kilpailukautta, jonka aikana kilpailtaisiin yhtä paljon.

Tokossa on sama juttu. Karsintakokeet alkavat joulu-tammikuussa ja kestävät maaliskuuhun, arvokisat ovat kesällä ja piirinmestaruudet syksyllä. Eipä jää aikaa kunnon taukoiluun ja peruskuntokauteen. Jos harrastaa sekä agilityä, että tokoa tähdäten arvokisatasolle, lepokauden mahdollisuudet ajoittuvat eri kuukausiin. Koira ei siis välttämättä saa kunnollista lepotaukoa koko vuonna. Nykyisillä säännöillä lepo- ja peruskuntokauden pitäminen on vain omistajan vastuulla, kilpailusysteemi ei tue tehokasta treenaamista. Nuoria, 2-3 vuotiaina loppuunpalaneita/vammautuneita koiria on surullisen paljon. Kuinka voi olla edes mahdollista, että vain kahdessa vuodessa ollaan saatu koira loppuun?
Onko sitten tarpeellista kisata vuoden ympäri? Olisiko mahdollista päästä tavoitteisiin vähemmälläkin kisaamisella? Ja jos pitää kisata ympäri vuoden saavuttaakseen tarvittavat tulokset, onko ohjaajan tavoite silloin realistinen? Onko kilpailukautta todella suunniteltu, vai onko jatkuva kilpaileminen vain tapa, johon ollaan totuttu? Mikä on vuoden päätavoite ja mikä on suunnitelma sen saavuttamiseksi?

Pk-puolella tauon pitäminen maastoista on helpompaa talven vuoksi. Siellä kysymys onkin ehkä enemmän peruskuntokauden toteutumisesta. Jos talvi ollaan löhöilty, voiko koiraa laittaa huhtikuussa suorittamaan 3lk:n kilpailua kaikkine osa-alueineen?

Vuositasolta viikkotasolle. Mikä sitten on sopiva määrä? Yleisin vastaus tähän on, että "en treenaa liikaa". Mutta mitä se tarkoittaa? Kuulostaako agilityssä sopivalta viikkomäärältä yhdet ohjatut + yhdet omatoimitreenit + viikonloppuna 3 starttia? Tiina kommentoikin edelliseen postaukseen maitohappojen poistumisesta elimistöstä. Jos harjoite menee anaerobisen puolelle, maitohapon poistuminen elimistöstä kestää jopa 48 tuntia. Milloin koira palautuu? Esimerkkiharjoitusmäärän lisäksi ei esim. ole mahdollista tehdä ylämäkitreenejä/intervallitreeniä (tai tykittelyä muiden koirien kanssa), ilman että olisi suuri riski fyysiseen ylikuormittumiseen. Olin Suomen Valmentajien luennolla viime vuonna. Olympiajoukkueen valmentajaa siteeratakseni "Vain idiootit (lasten/nuorten jalkapallovalmentajista kyse) harjoituttavat pelkästään lajitreeniä. Nykyisellä tietomäärällä pitäisi ymmärtää lajia tukevien harjoitusten tärkeys." Aika monen valmentajan katse tipahti lattiaan. Miten käy meidän?

Viikkotasolta harjoitetasolle. Treenivideokoosteita katsoessa, nopeasti laskettuna hyppyjä tulee yhteen treeniin helposti 150-200, 15min treenissä. Kokeileppa tehdä jännehyppy-juoksu 6m-jännehyppy-juoksu 6m...200 kertaa. Ja sitten seuraavana päivänä sama uudestaan. Ja siitä sitten tekemään samasta harjoitteesta paras mahdollinen suoritus kilpailuihin?

Harjoittelun pitäisi siis olla monipuolista ja palautumiseen pitäisi varata riittävästi aikaa. Treenien kesto ja teho tulisi olla ennalta suunniteltua. Koiran treenaaminen joka kerta hapoille asti ei ole järkevää treenaamista. Mutta entä sitten yksityistunnit? Taikka treeniviikonloput, joissa harjoituksia on 4-8 kahden päivän aikana? Treenien sisältö? Kuinka paljon koira tekee toistoja oppiakseen jotain ja kuinka paljon siksi, että me emme saa ohjattua kohtaa sujuvasti? Miten tokossa? Kuinka paljon viikossa seuruutamme koiraa vasemmalla? Seuruutammeko yhtä paljon oikealla? Entäpä kaukojen tekniikkatreenit? Montako toistoa teetämme ja onhan myös vatsalihaksia voimakkaasti kuormittavista kaukoharjoitteista vapaapäiviä (eikä niinä päivinä ole esim. hyppyjä)?

Harvoin treenaavilla on ihan yhtälailla suuri riski koiran ylikuormittumiseen. Jos treenataan vähän, eikä arki sisällä lajityypillistä harjoittelua (esim. intervallitreenit), on hapoille asti treenatulla koiralla suurentunut vamma- ja ylikuormittumisriski.

Psyykkistä puolta ei sovi unohtaa ja se ansaitsisikin enemmän huomiota. Henkinen ylikuormittuneisuus on aivan yhtä pahasta kuin fyysinen ylikuormittuneisuus ja usein nämä kulkevatkin käsi kädessä. Kilpailu on nykyään kovaa ja pienetkin virheet voivat olla koirakon (=ohjaajan) menestykselle kalliita. Tulee esiin ilmiö, jossa koiraa halutaan kontrolloida voimakkaasti. Valitettavasti tätä ei useinkaan tehdä niin, että rakennettaisiin liikkeitä pienistä palasista kokonaisiin liikeketjuihin, vain oikeista toiminnoista palkitsemisen kautta ja sitä kautta vahvistettaisiin sekä koiran, että ohjaajan itsevarmuutta liikesuorituksissa. Kontrollintarve luo ilmiön, jossa koira halutaan varovaiseksi ja tarkaksi erilaisin metodein. Vaikka rankaisuun keskittyvillä metodien toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä, niin siitä huolimatta sitä näkyy käytettävän hyvin paljon useissa lajeissa. Selitysmalleja löytyy monia, kuten "koiran täytyy tietää milloin se tekee oikein ja milloin väärin". Totuus on, että koira tekee juuri niin kuin sille on opetettu. Jos se tekee virheen, kuinka voimme huomauttaa koiraa, kun itse olemme toiminnon vahvistaneet? Ylikuormittuneessa tilassa ajatustoiminta häiriintyy ja koira palaa herkästi ensin opittuun toimintamalliin. Sillä, että huomautamme koiraa ja kuormitamme sitä, saamme todennäköisesti virheen vain voimakkaammin esille.

On olemassa myös käsitteitä, kuten "keskittymishäntä". Tällä ymmärtääkseni perustellaan sitä, että koira on paineen kautta koulutettu seuraamisessa tarkaksi ja kropasta puuttuu rentous, sekä heiluva häntä? Kun kerran tiedämme, että koira tuottaa toimintoja, jotka ovat sille kannattavimpia, mihin tarvitsemme huomauttamista/pakotteita? Jos haluamme koiran pystyvän optimisuorituksiin, miksi stressaamme sitä yli? Olisi aivan kamalaa olla työpaikalla, jossa jokaisesta virheestä rangaistaisiin. Jos toimistotyöläinen saisi haukut jokaisesta väärästä tietokoneen näppäimen painamisesta, kuinka kauan hän tulisi motivoituneena töihin? Mikä vaikutus sillä on, että virheistä saisikin haukut vain joskus, lähinnä pomon ollessa huonolla tuulella? Tuskin sen parempi kuin ensimmäisessäkään. Jos haluamme koiristamme varmoja suorittajia, miksi laitamme ne pelkäämään virheitä? Ja ennen kaikkea, kun olemme ne itse kouluttaneet, miten ihmeessä voimme edes syyttää koiraa? Miten tästä "huomauttelu-kulttuurista" on tullut tapa, jota koulutetaan jo hyvin nuorille koirille ja kokemattomille ohjaajille?

Kisaongelmia tuntuu olevan monilla. Tässä Nancy Tannerilta oiva kirjoitus aiheesta. Tehtävä muutuu koiran viretilan muuttuessa. Rauhallisessa hallissa omatoimitreeneissä koiran onnistumisprosentti voi hipoa sataa, mutta häiriössä toiminto ei enää onnistukaan. Se ei johdu siitä, että koira v****illakseen tekee väärin, vaan siitä, että se ei osaa toimintoa siinä viretilassa. Useimmat meistäkin haluavat harjoitella monta kertaa ennen kuin astuvat ensimmäistä kertaa esim. uuden esityksen kanssa ison yleisön eteen. Emme ryntää harjoittelematta Hartwallille pitämään puhetta ja usko sen onnistuvan virheettömästi.

Koiralle asettamiemme vaatimusten pitäisi olla oikealla tasolla siihen nähden, mitä olemme harjoittelun eteen tehneet. Jos emme panosta koiran fysiikkaan, emme yksinkertaisesti voi vaatia koiraa olemaan pudottamatta yhtään rimaa tai tekemään täydellisiä luoksetulon stoppeja. Meidän on oltava rehellisiä itsellemme ja asetettava realistiset tavoitteet koiran osaamiselle omien koulutustaitojemme perusteella. Kaikki eivät tähtää huipulle, mutta se ei ole riittävä syy olla suunnittelematta koiran kilpailuvuotta. Kaikkien, jotka kilpailee, enemmän tai vähemmän, tulisi suunnitella vuosi koiran fyysisen&psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta sopivaksi, jotta kilpaileminen olisi koiralle reilua. Ja jokaikisen treenin jälkeen tulisi analysoida koiran fyysinen&psyykkinen kuormitus. Oliko treeni sopiva vai menikö yli? Miten palautella ja miten suunnitella seuraavat treenit? Olemme koiriemme valmentajia. Vastuu koiran hyvinvoinnista on meillä. Koska me haastamme koiriamme toimimaan paremmin ja paremmin, on aika haastaa myös omaa toimintaamme.

Jatkojalostetaan edellisen kirjoituksen kysymystä onnellisuudesta. 

Jos olisit koirasi, olisitko hyvinvoiva, jos sinua treenattaisiin, niin kuin sinä treenaat koiraasi ja olisit siinä kunnossa kuin koirasi nyt on?

Hyvinvoiva koira - Haaste heitetty koiraharrastajille!

Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?

Aihetta kirvoitti ajattelemaan taas enemmän Vantaalla -postauksen kommentointi. Todellisuus on, että hyvin monella koiralla treenataan aivan järkyttäviä määriä viikossa. Jatkuvassa ylirasitustilassa olevia koiria tulee mieleen pitkä lista. On parantumatonta revähdysvammaa, venähdysvammaa, puujalkoja, jatkuvasti toistuvia jumikohtia rangassa, lihaskireyttä, rajoittunutta liikerataa, lihasepätasapainoa, toispuoleisuutta. Fyysistä väsymistä. Uupumista. Tekemisestä puuttuu voima, laukka on tikutusta, nopeat suunnanmuutokset ja äkkipysähdykset mahdottomia. Mutta miten se vaikuttaa treenaamiseen? Aika monella ei mitenkään tai korkeintaan pariksi viikoksi. Ja esim. käännösten ollessa vammojen vuoksi huonoja, treenimäärä saattaa jopa kasvaa? Entäs vammat arvokisakaudella, kuka jää pois tärkeistä kisoista, kuka ei? Kuka douppaa, kuka ei? Kuten sanottu, uskallan väittää, että kukaan koira ei halua mennä agilityä/tokoa/pk-lajeja vammautuneena tai suutu omistajalleen, mikäli arvokisat jäävät kisaamatta. Kun kerran selityksiä inhimillistetään näissä asioissa, niin inhimillistettäisiin myös kropan kunnon näkökulmasta.

Fyysisen puolen lisäksi olen huolissani aktiiviharrastajien koirien psyykeestä. Paljon puhutaan ohjaajien mentaalipuolesta, mutta entäs koirien? Tekninen osaaminen korostuu lajeissa kilpailun koventuessa. Miten koiria viedään eteenpäin? Pilkkomalla taito pieniin osiin, vahvistamalla jokaista pientä osaa ja takaperinketjuttamalla liike varmaksi? Vai huomauttamalla vääristä? Fyysisesti korjailemalla? Pistämällä painetta? Prässäämällä häiriötreeneillä? Onko koulutuksen tavoite saada koirasta iloisen rento suorittaja vai varovaisen tarkka? Virheen sattuessa miten toimit? Mietitkö mitä vahvistit, vai sanotko koiraa k**ipääksi? Onko treeneissä tavoitteena saada koira onnistumaan, vai epäonnistumaan?
Vilkkaita, sähäköitä ja reaktiivisia koiria arvostetaan monessa lajissa. Monesti kuulee, kuinka koirat ovat niin ja näin hulluja. Ja hulluilla koirilla on automaattisesti treeneissä aina kivaa ja niille voi sanoa. Mutta miksi ihmeessä niille pitää huomautella? Oman kokemukseni mukaan ne "hullut" ovat juuri niitä, joiden psyykeestä pitää eniten huolehtia. Ne ovat niin kiihkeitä, että stressaantuvat helposti, eivätkä välttämättä saa kierroksia alas. Tuskin ne nauttivat huomauttelusta/kurituksesta sen enempää kuin ne herkemmätkään koirat? On järkyttävää katsoa "pakettiin" laitettujen koirien tekemistä mm. seuraamisessa ja hyppäämisessä. Kroppa on jännittynyt, jalat ovat rungon alla, yliyrittäminen paistaa katsomoon asti.

Treenien lisäksi arkielämä vaikuttaa suuresti koiran hyvinvointiin. Millaista on koiran fyysisestä kunnosta huolehtiminen? Onko mietitty loppuun asti miten koiran fyysistä kuntoa rakennetaan lajityypilliseksi? Sisältävätkö lenkit myös palauttavia ravilenkkejä? Onko koira lenkeillä jatkuvasti käskyn alla, vai saako se rennosti jolkotella menemään? Vai onko lenkkeily ainaista tykittämistä lauman muiden koirien kanssa? Onko palauttavan lenkkeilyn ja peruskuntoa kohottavan/ylläpitävän liikunnan välillä selkeä ero? Miten fyysisestä kunnosta huolehtiminen on liitetty treeniaikatauluuun? Toivottavasti esim. rankkojen agilitytreenien jälkeen ei lähdetä tunnin juoksulenkille.
Entäs sisällä? Miten koira tulee toimeen lauman muiden koirien kanssa? Kiusataanko sitä tai onko se kiusaaja? Onko sillä kovasti rajoja/sääntöjä, vai saako se olla vapaalla? Onko se hermostunut, kulkeeko se jatkuvasti ympäri huoneistoa vai osaako se ottaa rennosti? Onko se pistetty aina väistämään ihmistä? Piiloutuuko se sängyn alle, vai uskaltaako se olla muun lauman kesken?

Viisi vapautta - hyvinvoinnin perusta

Tutkijat määrittelevät usein eläinten hyvinvoinnin erilaisten vapauksien perusteella:
1 vapaus nälästä, janosta ja väärästä ravitsemuksesta
2 vapaus epämukavuuden tunteesta
3 vapaus kivusta, vammoista ja sairauksista
4 vapaus käyttäytyä lajilleen tyypillisesti
5 vapaus pelosta ja kärsimyksestä.

Vastuu koiriemme hyvinvoinnista on täysin meillä. Pelkällä lajitreenaamisella emme voi sanoa itseämme paremmiksi koiranomistajaksi, kuin naapurin Mustin omistaja, joka lenkkeilee rennosti koiransa kanssa päivittäin, eikä sille aiheuteta turhaa stressiä. Mutta onko edes mahdollista harrastaa, tuottamatta koiralle liiallista stressiä? Kuinka vetää raja siihen, että milloin stressi on vielä positiivista/sopivaa ja milloin se on jo ylikuormittavaa? Kukaan meistä tuskin on täydellinen, mutta mikä on perusajattelumme ja pyrkimyksemme?

HAASTANKIN KAIKKI AKTIIVISESTI HARRASTAVAT pohtimaan oman koiransa hyvinvointia syvemmin. Aseta itsesi koirasi asemaan. Jos sinun elämäsi olisi sellaista, kuin koirasi elämä tällä hetkellä, olisitko onnellinen? Kokisitko elämän olevan reilua? Kirjoita postaus Hyvinvoiva koira -haaste otsikolla ja haasta kaverisikin mukaan!

Ensimmäisenä haastan meidät linkittäneet blogit:
darcyjabingley.blogspot.fi
havingfunwhileontheway.blogspot.com
heikinlaaksonhirmut.blogspot.fi
lassekaapo.vuodatus.net
monsterit.blogspot.fi
oikeeasenne.blogspot.fi
rasputti.blogspot.fi
rollenneminjamoonanseikkailut.blogspot.com
sulonjastellanelama.blogspot.fi